+358 50 0698 698 info@delecon.fi

Hiirenloukku keksittiin jo 1590

Hiirenloukku on ollut käytössä jo yli 400 vuotta. Jyrsijät olivat vanhoissa kaupungeissa riesana, koska jätteet heitettiin ulos lähelle asumuksia. Myös erilaiset viljelmät ja maahan pudonneet hedelmät ovat houkutelleet niitä ihmisten luo. Myös rakentamisen aiheuttama tärinä ajaa jyrsijöitä toisaalle.

Hiirenloukun keksi Leonard Mascall

Leonard Mascall kehitteli tehokkaita loukkuja, jotka kykenivät eliminoimaan useitakin jyrsijöitä päivän aikana. Mascall toimi Canterburyn arkkipiispan keittiömestarina.

Mascall kirjoitti useita kirjoja, joiden tarkoituksena oli parantaa englantilaisten kotitalouksien sujuvuutta. Kirjoissa käsiteltiin erilaisia kotitalous​​aiheita, kuten lääkkeiden yhdistäminen, tahrojen poistaminen kankaista, hedelmäpuiden viljely, siipikarjan pitäminen, kalastus ja ansat.

hiirenloukku historiassa

 

Tuholaistorjunnan historia

Tuholaistorjunta historia on yhtä vanha ihmisen historian kanssa; Tuholaiset ovat kiusanneet ihmisiä muinaisista ajoista lähtien.

Fossiililöydökset vahvistavat esimerkiksi kärpästen esiintymisen jo ennen ihmistä. Torjunta on kehittynyt ajan myötä tuhoeläinten hallinnan suuntaan – myrkyttömäksi ja vastuulliseksi, tuhoeläinten torjunnan kehittämiseksi suuntaan, jossa turha kärsimys on ehkäisty.

Tuholaisilla tarkoitetaan mitä tahansa eläimiä tai kasveja, jotka haittaavat ihmisen kehitystä tai ihmisen toimintaa. Jotkut tuholaiset vain häiritsevät ihmisiä päivittäisten toimintojen aikana, muut tuholaiset ovat haitallisempia, kuten heinäsirkkalaumat, jotka voivat tuhota nopeasti koko sadon laajoilla alueilla.

Tuholaiset ovat kuitenkin laajasti ajateltuna suhteellinen termi. Esimerkiksi yhden lajin tuholainen voi tuhota vaikkapa omenapuun juuria. Tietty tuholainen vahingoittaa siis tiettyä satoa. Tätä ”vikaa” on valvottava tai hallittava tämän tietyn sadon suhteen. Kyseinen tuholainen voi kuitenkin samalla suojata satoa syömällä muita tuholaisia!

Varhaiset ihmiset olivat kuitenkin metsästäjiä ja keräilijöitä, joten ihmisen omista tuholaisista piti ensin päästä eroon, kuten esimerkiksi kirpuista, luteista, torakoista, hyttysistä jne.

Maatalouden yleistyttyä, oli kehitettävä erilaisia valvontataktiikoita varhaisten satojen, ja hengissä pysymisen,  suojaamiseksi. Maatalousyhteiskunnan menestys ja kasvu ei olisi voinut tapahtua, jos varhaista tuholaistorjuntaa ei olisi keksitty.

Varhainen tuholaistorjunta

Varhainen tuholaistorjunta juontaa juurensa aina siihen aikaan, jolloin ihminen tappoi ensin hyttysiä tai vain harmitteli huitomalla kärpästen häirintää. Ihmisten ryhdyttyä viljelemään maata n. 8000 eaa. oivallettiin tuholaisten vaarat ruokakasveille. Tällöin aloitettiin suunnitella tapoja haittaeläinten torjumiseksi.

Kun tarkastellaan historiallisia dokumentteja, havaittiin, että useilla kansoilla on erilaisia tallenteita tuholaisista ja niiden torjunnasta. – Sumerilaisilla on tähän mennessä havaituista vanhin tuholaistorjunta, joka on peräisin vuodelta 2500 eKr. Sumerilaiset tekstit kuvaavat myös rikin käyttöä hyönteisten torjunnassa.

1500 eKr.

Maanviljelyssä keksittiin mm. istutuspäivien manipulointi tuholaisten torjumiseksi.

Vuonna 1200 eKr.

Kiinalaiset lähettivät saalistavia muurahaisia kovakuoriaisia ​​ja toukkia vastaan. He keksivät innovatiivisen järjestelmän vierekkäisten oksien sitomiseksi köysillä yhteen auttamaan muurahaisia ​​liikkumaan vapaasti sitruspuiden yli ja saalistamaan tuholaiset.

 950 eKr.

Muinaiskreikkalainen sivilisaatio käytti aikanaan tulta (v. 950 eKr.) ajaakseen heinäsirkat viljelyksiltä meriin. Kreikkalainen matemaatikko Pythagoras myös kuivatti Silician kaupungin soita malarian poistamiseksi.

Lähes kaikista muinaisista sivilisaatioista löytyy viitteitä tuholaistorjunnan toimenpiteistä ja kemiallisten aineiden käytöstä torjunnassa.

500 eKr.

Kiinalaisilla on muinaisia ​​todisteita mm. vuodelta 500 eKr., jotka koskevat elohopean ja arseenin käyttöä iholla täiden torjuntaan.

Egyptiläisillä, jo vuonna 500 eKr., on tietoja sänkyjen yläpuolella olevien verkkojen käytöstä hyttysten torjumiseksi ihmisten nukkumisen aikana. – Eräänlainen esihistoriallinen hyttysverkko!

200 eKr

Leksittiin myös öljysumutuksen käyttö torjunnassa.

Vuoteen 300 jKr. mennessä

Kiinalaiset olivat löytäneet ilmaston ja ajoittaisten biologisten ilmiöiden välisen suhteen. He aloittivat viljelykasvien istuttamisen aina tiettyinä vuodenaikoina tuhohyökkäysten välttämiseksi.  Kiinalaiset maanviljelijät olivat käyttäneet tällöin myös saalistavia punkkeja tuholaistorjuntaan hedelmäpuissa.

Vuonna 400 jKr. maanviljelijät levittivät arseenia riisikasvien juuristoon hyönteisten torjumiseksi.

1000 jKr.

Yksi ensimmäisistä historiallisista materiaaleista, joka osoitti ihmisten käyttävän toista tuholaista torjumaan tuholaisia, löytyy arabeilta vuonna 1000 jKr. Tuona aikana arabialaiset maanviljelijät käyttäisivät vuoristoalueiden muurahaislajia saaliiksi paikallisille muurahaisille, jotka söivät myös viljaa.

Tuholaistorjunta kehittyi hitaasti taikauskon vuoksi

Tuholaistorjunta ja sen käyttäminen sekä kehitys olivat hidasta keskiajan Euroopassa, koska ihmiset tietämättömyydessään ja taikauskossaan pitivät tuholaisia ​​ja kirppuja Jumalan rankaisun keinoina. Suurin osa käytetyistä taktiikoista tuntui olevan taikauskoa ja tämä jatkui aina renessanssiin saakka. Tällöin ihmiset alkoivat tarkastella hyönteisiä luonnollisen maailmanjärjestyksen ilmiönä, jota he pystyivät hallitsemaan eikä Jumalan edustajana rankaisemaan ihmisiä synneistään.

Tieteellisempää tuholaistorjuntaa renesanssiajalla

Eurooppalaisen renesanssiajan tieteellisen heräämisen myötä ihmiset alkoivat tehdä myös tieteellisiä havaintoja tuholaisista ja alkoivat kehittää järjestäytyneitä toimenpiteitä niiden torjumiseksi. Hyvin pian tutkijat havaitsivat, että nikotiini, tietyt yrtit* ja arseeni sekä rikki torjuivat hyönteisiä. Näistä aineista tuli kauden tärkeimpiä tuholaistorjunta-aineita. (*Kasvien uutteet, kuten sitruunaöljy ja koiruoho).

Varhaisessa renessanssijaksossa tuholaistorjunta vaati laajasti käsityötä. Pian mekaanisten instrumenttien keksiminen kuitenkin helpotti torjuntaa. Franz Bruckmann kehitti jo aikaisimman mekaanisen hyönteisloukun 1700-luvun alkupuolella.

Myös ruotsalaiset tutkijat kehittivät jo 1700-luvulla tuholaisten tutkimuksen ja luetteloinnin auttaen viljelijöitä ja tutkijoita luomaan strategioita tuholaisten torjumiseksi lääketieteellisistä ja maataloudellisista syistä. ”Moderni tuholaistorjunta” sai sittemmin täydennystä viktoriaanisessa Englannissa. – Noin vuonna 1840 kehitetty viktoriaaninen kirppulukko oli aikakauden suosittu instrumentti.

Torjunta-aineet käyttöön 1800-luvun lopulla

1800-luvulla nousi esiin useita tieteenaloja, mukaan lukien tuholaisten tutkiminen ja tuholaistorjunta. Yliopistot ovat laatineet tieteellisiä tutkimusohjelmia, kuten entomologiaa tai kansanterveyttä, jotka liittyivät siihen, kuinka tuholaiset vaikuttivat ihmisten terveyteen ja maatalouteen.

Nämä havainnot auttoivat maita, kansanterveyskampanjoita ja maatalouden torjuntaa tieteellisillä investoinneilla ja uusilla kemikaaleilla, jotka voivat tappaa tuholaisia. Kaupan ja imperialismin myötä lisääntyvä globalisoitunut maailma aiheutti kuitenkin tuholaisepidemioiden lisääntymisen.

Teollisen vallankumouksen seurauksena

syntynyt kaupungistuminen lisäsi henkilökohtaisten tuholaisten, kuten täiden ja lutikoiden esiintymistä. Samaan aikaan kokonaiset maat kohtasivat radikaaleja tuholaisongelmia, jotka johtivat tragedioihin nälänhädän merkeissä.

Tuholaistorjunta-aineita opittiin myös 1880-luvulla levittämään koneellisesti, jolloin ensimmäinen kaupallinen ruiskutuskone valmistettiin. 1848 ranskalaiset oppivat käyttämään Viteus virifoliae -hyönteistä. Amerikasta kotoisin oleva hyönteinen torjui Tyrogluphus phylooceraa (rypälefyloksera).  40-vuotta myöhemmin Amerikassa koettiin ensimmäiset suuret menestykset sitrushedelmien viljelyssä Australiasta tuotujen biologisten torjunta-aineiden kanssa.

1890-luvulla lyijyarseeni oli suosittu hyönteisten torjunnassa. Kesti noin vuosikymmen ennen kuin virkamiehet alkavat todentaa tämän torjuntamenetelmän vaarat. 1930- ja 1940 käytettiin kuitenkin yleisesti jo synteettisiä, orgaanisia yhdisteitä kasvipatogeenien torjunnassa.

Orgaanisten fosfaattien kehitys hermokaasuiksi toisen maailmansodan aikana johti näiden kaasujen hyödyntämiseen myös tuholaistorjunnassa niiden hyönteismyrkky ominaisuuksien vuoksi. Sodan jälkimainingeissa muut klooratut hiilivedyt ja orgaaniset fosfaatit tulivat laajalti käyttöön.

 

DDT ansaitsee oman lukunsa tuholaistorjunnassa, hyvässä ja pahassa

Sveitsiläinen kemisti Paul Müller testasi 1930-luvun lopussa kemiallista yhdistettä hyönteisten torjuntaan. Diklooridifenyylitrikloorietaania (DTT), joka oli keksitty jo vuonna 1874. Hän vei sitä koeputkeen huonekärpästen kanssa, ja seuraavana päivänä kaikki kärpäset olivat kuolleet.

Tästä ominaisuudesta tuli tosin myöhemmin tärkein syy kieltää DDT:n käyttö: se ei hajoa luonnossa, vaan kertyy erittäin helposti ravintoketjun yläpäähän.

Suomessa valkoinen jauhe tunnettiin pyöreästä pahvirasiasta ja Täystuho-nimestä, jota valtiollinen Rikkihappo Oy valmisti.

Hyvät ominaisuudet

DDT:llä oli paljon hyviä ominaisuuksia. Se oli halpaa ja massatuotanto oli helppoa. Lisäksi aine ei ollut kovin myrkyllistä ihmisille ja muille nisäkkäille. Alkuvaiheessa oltiin myös tyytyväisiä siihen, että aine säilyi koostumukseltaan kauan muuttumattomana.

DDT:n ansiosta ihminen pystyi ensimmäisen kerran taistelemaan tehokkaasti hyönteisten levittämiä tartuntatauteja vastaan. Varsinkin malaria saatiin hyvin aisoihin ruiskuttamalla myrkkyä sisätiloihin. Intiassa sairastuneita oli ennen DDT:n keksimistä jopa 7,5 miljoonaa. DDT:n käytöllä sairastuneiden määrä laski 40-luvulla noin 50 000 henkilöön vuodessa.

Lääketehtaalle DDT oli rahasampo. Kun aineen teho havaittiin, sitä meni kaupaksi niin paljon kuin pystyttiin valmistamaan. DDT:n merkitys kansanterveydelle oli maailmanlaajuisesti suuri. Sitä pidetään yhtä suurena lääketieteellisenä edistysaskeleena kuin tuolloin penisilliiniä ja rokotuksia.

Lehtien palstoilla ihmisiä opastettiin DDT:n käyttöön. Esimerkiksi Kotiliesi-lehti kertoi tuolloin päätäiden hävittämisestä: ”DDT-pulveria tai nestettä hierotaan huolellisesti tukkaan ja päänahkaan… menettelyä on uusittava pari kertaa 10 päivän väliajoin. – ”Myös ihmisen karvoituksessa viihtyneet satiaiset saatiin hengiltä DDT:n avulla.

Myrkkyjauhoa käytettiin myös puutarhoissa ja puunkorjuussa tuholaisten torjunnassa.

Äänetön kevät ja DDT:n haitat

Vuonna 1962 ilmestyi yhdysvaltalaisen Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, joka havahdutti miettimään DDT:n haittavaikutuksia ympäristöön. Kirjan nimi viittaa siihen, ettei lintujen laulua kuulu keväisin samaan tapaan kuin ennen.

Lisäksi malaria oli melkein voitettu, joten yleinen mielipide alkoi kääntyä DDT:n kieltämisen kannalle. Suomessa aine kiellettiin vuonna 1976.

– Tosin kieltämisen seurauksena jouduttiin myös myöntämään, ettemme pääse koskaan malariasta eroon kokonaan. Tutkija Helene Laurentin mielestä DDT:n vaarallisuus riippuu käytön laajuudesta. Hänen mukaansa vähäisellä käytöllä ei ole negatiivista merkitystä, lentokoneesta levitettynä tilanne on toinen.

Ihmeaineen keksijä Müller sai työstään Nobelin lääketiedepalkinnon vuonna 1948.

DDT:n tarina kertoo hyvin ihmisen kekseliäisyydestä, kehitystoimista ja ajan myötä muuttuvista kokemusperäisistä ratkaisuista pyrkiessämme yhä parempiin ratkaisuihin.

Tuholaistorjunta ja hyödylliset hyönteiset

1892 Kanada laati edistyksellisesti lain, joka estää kukkivien puiden suihkuttamisen mehiläisille haitallisilla kemikaaleilla.

Kolme vuotta myöhemmin Havaijilla onnistuttiin torjumaan rikkakasveja biologisilla torjuntamenetelmillä.

Tämän jälkeen vasta 1940-luvun loppupuolella tutkijat alkoivat puhua enemmän hyödyllisten hyönteisten tärkeydestä.

1920-luvulle mennessä monimutkaisempien kemikaalien synteesi torjunta-aineissa johti torjunta-aineteollisuuden luomiseen ja markkinoille tuli erilaisia tuholaistuotteita kaupalliseen käyttöön sekä mm. hallituksille maatalouden valvontaa varten. Monet näistä torjunta-aineista joko tappoivat tuholaisia ​​kosketuksessa, vahingoittivat tuholaisten lisääntymisjärjestelmiä tai torjuivat satojen tuhoamista sekä menemistä lähelle ihmistä. Samanaikaisesti aloitettiin ammattimainen tuholaistorjunta, jossa ammattilaisia ​​voitiin palkata toteuttamaan strategioita, jotka poistavat tuholaisia ​​kotitalouksista tai viljelykasveista.

Kohti integroitua tuholaistorjunta (IPM)-käsitettä ja toimintaa

Tutkijat R.F. Smith, S.M. Stern, R. van den Bosch ja K.S. Hagen esittelevät vuonna 1959 käsitteen “integroitu tuholaistorjunta”.

Termi määriteltiin sittemmin vuonna 1967, ja Kansallinen tiedeakatemia Yhdysvalloissa virallistaa sen käyttöön. Yhdysvalloissa hyväksytään kansallinen ympäristöpoliittinen laki, jossa termiä käytetään.

Integroitu tuholaistorjuntaa IPM (Integrated Pestcontrol Management) tutkitaan ja kehitetään 1972 alkaen Yhdysvalloissa.

80-luvulla eri maat ympäri maailmaa käyttävät menetelmää menestyksekkäästi.

Siirtogeeniset, geneettisesti muunnetut kasvit

Ensimmäiset siirtogeeniset kasvit kaupallistetaan vuonna 1996. Huolet teknisistä siirtogeenisistä viljelyskasveista herättävät kuitenkin epäilyksiä ja pelkoja niiden terveellisyydestä ja menetelmistä. Tämä on hidastanut joidenkin IPM-tekniikoiden käyttöönottoa.

Tuholaistorjunnan historia liittyy ihmiskunnan sosiaaliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Uusia tuholaisia ​​esiintyy ihmisen uusista innovaatiosta riippuen, kuten aikanaan maataloudessa. Mutta tuholaiset ovat olleet ihmiskunnan mukana alusta alkaen ja myös kehittyvät ihmisen kehittyessä. Myös tuholaisten torjuntaa koskeva tutkimus ja toteutus kehittyy ihmisten ja tuholaisten kanssa.

Tämä lyhyt kooste on vain osa kiehtovaa tuholaistorjunnan historiaa sen eri osa-alueita. Lue uusimmista menetelmistä sivustomme palveluvalikoista.

Lähteet:
https://ameritechpest.com/the-history-of-pest-control.html

https://www.tekniikkatalous.fi

Helene Laurent: Syöpäläiset ennen ja nyt. Syöpäläisten esiintyminen ja torjunta Suomessa 1900-luvun alusta nykypäivään. (Opinnäytetyö, Helsingin yliopisto 2002)

Call Now Button